sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Kehityskertomus

Millaisia olivat näkemykseni ennen poliittista ”heräämistäni”?

Myönnän, että olen ollut taipuvainen ääriajatteluun, kun johonkin asiaan olen ”hurahtanut”. Tämä lienee sukuvika, koska suvuissani on ollut ääriaineksia niin oikealta kuin vasemmaltakin.

Lukioaikana olin vielä melko epäpoliittinen enkä miettinyt yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minua kiinnostivat autot ja mopot ja veneet sekä muut tämän tyyppiset käytännön asiat. Politiikka alkoi kiinnostaa oikeastaan vasta armeijasta kotiutumisen jälkeen. En nyt rasita lukijoita yksityiskohdilla, mutta erinäiset sattumukset johtivat siihen, että aloin tuntea vetoa äärioikeistolaisiksi miellettyjä totalitaristisia ajatuksia kohtaan. Minkään tason uusnatsi tai vanha natsi en kuitenkaan ole koskaan ollut, koska en hyväksy aatteeseen kuuluvaa juutalaisvastaisuutta. Eikä julma natsimeininki muutenkaan ole minun juttuni. Se, että yleensä tunsin minkäänlaista vetovoimaa tämän tyyppisiä ajatuksia kohtaan, johtui ennen kaikkea siitä, että kommunistit pitivät niitä pahimpana vihollisenaan. Ja kun itse olin vannoutunut kommunismin vastustaja, tuon aatteen äärimmäinen vastavoima tuntui ajatuksena kiehtovalta. Eli vihollisesi vihollinen on ystäväsi, niin kuin vanha sanonta kuuluu.

Maailman ja Suomen tilanne näytti tuohon aikaan sellaiselta, että näkyvissä olevat vaihtoehdot tuntuivat olevan joko läntisen maailman ajautuminen vähitellen kommunismiin tai kovan paneminen kovaa vastaan, mikä ei onnistuisi muilta kuin autoritäärisesti johdetuilta mailta. Olihan natsi-Saksa ollut ainoa mahti, joka siihen mennessä oli saanut kommunismin emämaan Neuvostoliiton natisemaan liitoksissaan, vaikka rakennelma lopulta jäikin pystyyn. En tietenkään toivonut mitään uutta maailmansotaa enkä uutta natsi-Saksaa, mutta en myöskään sitä, että läntinen maailma antautuisi kommunismin edessä mitään tekemättä.

Elettiin aikaa, jolloin moni uskoi neuvostojohtoisen sosialismin valloittavan maailman. Suojelupoliisin 50-vuotishistoriikin kirjoittanut Mari Kalliala käyttää ilmiötä nimitystä ”Kekkosen ajan ryhmäfantasia”. Ja kerrotaanpa itse Kekkosenkin uskoneen sosialismin voittoon pitkällä tähtäimellä. Tätä tulevaisuutta ajatellen hän pyrki pitämään suhteet kunnossa suureen sosialistiseen naapuriin. Hän kirjoitteli vihaisia kirjeitä päätoimittajille silloin, kun hän katsoi, että he olivat rohjenneet lehtiensä välityksellä vaarantaa hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Epävirallinen sensuuri ja siitä seurannut itsesensuuri olivat voimissaan. Näytteeksi Kekkosen myllykirje kansalliskirjaston arkistossa:

https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8792/TMP.objres.851.html?sequence=1

Uutisissa kerrottiin tuohon aikaan suuresta työttömyydestä, jatkuvista hallituskriiseistä, hätätilahallituksesta ja muista tämän tyyppisistä asioista. Hajottipa presidentti eduskunnankin ennenaikaisesti noina vuosina. Kommunistien ja heitä lähellä olevien tahojen (minulle SKDL oli yhtä kuin kommunistit, vaikka liikkeeseen kuuluikin myös maltillisempia sosialisteja) kannatus oli 25 prosentin tuntumassa, joten joka neljäs kadulla vastaan tuleva ihminen oli tilastollisesti kommunisti. Ja suuri osa lopuista oli myötäjuoksijoita.

Näistä lähtökohdista käsin päädyin siis jonkinlaisen tarkemmin määrittelemättömän äärioikeistolaisen diktatuurin kannattajaksi. Ja tuohon aikaan, Neuvostoliiton vielä ollessa voimissaan ja vasemmiston ollessa vallassa Suomessa, tällaiset ajatukset olivat myrkkyä. No, ajatteleminen oli silloinkin sallittua, mutta käytännön toimiin ryhtyminen ei. Ja minä rikoin tätä tabua. Vaikka yritinkin toimia ”in cognito”, jäin kiinni touhuistani ja päädyin yli kahdeksi vuorokaudeksi poliisin pidätysselliin. Huomasin, että haaveilemani diktatuuri olikin jo olemassa, ja nyt se näytti todelliset kasvonsa. Ja ne olivat erilaiset kuin mitä olin kuvitellut. Ei ollut kommunisminvastaisia paraatimarsseja vaan rautaovi, metri betonia ja pieni kattoikkuna.

Onneksi Neuvostoliiton ja Suomen välillä oli vielä raja. Muuten olisin päätynyt pitkäksi aikaa vankileirille ellei saman tien ammuttavaksi.


Tein antikommunistista merirosvoradio-ohjelmaa

Edellä kerrotusta kokemuksesta seurasi poliittisten kantojen vähittäinen uudestaan arviointi. Kommunismin vastustamisesta en luopunut, mutta muuten ajatteluni suunta jonkin verran kääntyi.

Ilmaisin järjestelmän vastaisuutta osallistumalla laittomaan merirosvoradiotoimintaan. Säilyneistä ohjelmanauhoista käy ilmi, että julistauduin anarkistiksi, ja ideologisia päävastustajiani olivat paitsi kommunistit, myös suojelupoliisi sekä Yleisradio. Viimeksi mainittu on tietenkin luonnollinen vastustuksen kohde silloin, kun tehdään ohjelmaa merirosvoradioon. Jonkinlaisesta itsetunnon puutteesta kertonee se, että joissakin ohjelmissa julistin, että ”me” olemme kaikki hulluja ja tulemme tuhoamaan kaiken.

Ohjelmissa mainitut asiat oli esitetty ”kieli poskessa”, joten en eivät aidosti kuvaa juuri sitä, mitä tuohon aikaan todella ajattelin. Niistä käy korkeintaan ilmi se, että pakenin vallitsevaa todellisuutta mielikuvitusmaailmaan, ja yhteiskunnalliset ajatukseni olivat aika sekavia. Suurinta osaa ohjelmista ei edes koskaan lähetetty, vaan tein niitä öisin valvoessani omiksi huvikseni nauhoille. Osa ”anarkistisista” ohjelmista kuitenkin päätyi yön tunteina eetteriin. Tuohon aikaan yleisradio sammutti lähettimensä puolen yön aikaan. Sen jälkeen oli piraattien vuoro käynnistää lähettimet. Pari tällaista vanhaa ohjelmaa löytyy Youtubesta, mutta en viitsi antaa linkkiä niihin.

Merirosvoradiotoiminta tietenkin tuomittiin sanomalehdissä jyrkästi, ja sitä käsiteltiin pelkkänä rikollisuutena. Suomessa toimi kuitenkin maanalainen Vapaa Radio -liike, joka julkaisi omaa lehteään, ja jonka mielestä kyse oli suuremmasta asiasta, nimittäin sananvapaudesta. Myös muutamat liberaalit poliitikot ja vaikuttajat olivat myötätuntoisia vapaan radion ajatusta kohtaan. Toiminnassa mukana olemalla sai kokea olevansa hyvällä asialla, vaikkakin rikkoi lakia. Tätä tunnetta lisäsi se, että vasemmisto ja kommunistit olivat kaikkein tiukimpia Yleisradion monopolin tukijoita ja yksityisen radiotoiminnan vastustajia. Ja mikä oli kommunistien mielestä pahaa, sen täytyi olla hyvää.

Kun vuosia kului, poliittiset ajatukseni alkoivat selkiytyä. Putkassa vietetyt yöt kummittelivat mielessäni usein, enkä saanut kokemustani poliisin kynsissä sijoitettua oikein mihinkään sopivaan lokeroon. Minua ei ollut syytetty eikä tuomittu mistään rikoksista, joten katsoin, että kohteluni oli ollut kohtuutonta siihen nähden mitä olin ”tehnyt”. Olin seurakuntanuorissa käyvä varakkaan sivistyneen ”yläluokkaisen” perheen hyvämaineinen opiskelijapoika. Minulla ei ollut mitään näkyviä paheita. En juonut, en polttanut. Kun menin poliisiasemalle, en edes tiennyt, miksi minut oli sinne kutsuttu. Lainkuuliaisuudestani kertonee jotain se, että ennen poliisiasemalle menoa kävin maksamassa radioluvan opiskelukämppääni. Ja pari tuntia myöhemmin istuin metristen betoniseinien ja rautaoven takana tietämättä, miksi.

Yhtäkkinen ja täysin yllättävä pidätetyksi joutuminen oli todella kova shokki. En ollut osannut villeimmässä mielikuvituksessanikaan ajatella, että niin voisi käydä. Luulin, että pidätysselleihin joutuvat vain oikeat kovan luokan rikolliset kuten murtomiehet ja murhaajat ja tämän tapaiset eli henkilöt, joita rikostensa takia odottaa vankeustuomio. Enhän minä ollut tehnyt mitään tällaista. Mikä oli rikokseni? Keitä olivat uhrini? Sellaisia ei ollut.

Minut oli eristetty muusta yhteiskunnasta aivan kuin olisin jokin villi raivohullu vaarallinen murhaajapeto, jota ei voi päästää muiden ihmisten sekaan. Tällaisten asioiden ajatteleminen putkassa vietettyjen öiden aikaan oli todella masentavaa. Enkä edelleenkään tiennyt tarkkaa syytä. Poliisin kuulustelussa oli käynyt ilmi aihepiiri, mistä on kyse, mutta ei sitä, mistä varsinaisesta rikoksesta tai rikoksista minua epäiltiin. Sain tietää epäillyt rikokset vasta, kun pois lähtiessäni näin jonkun paperin, missä nämä asiat mainittiin. En tiedä, mikä paperi oli kyseessä. Ehkä se, missä minulta pidätyksen ajaksi takavarikoidut tavarat lueteltiin. En tunne käytäntöjä, enkä muista jokaista yksityiskohtaa.


Näkemykset muuttuvat

Putkakokemus tuli mieleeni seuraavien vuosien aikana niin öisin kuin päivisinkin. Näin aiheeseen liittyviä painajaisunia. Istuessani kerran jollakin tylsällä yliopiston luennolla pyörittelin ajatusta taas mielessäni. Mietin, että jommankumman meistä on pakko olla paha – joko minun tai minut putkaan panneen järjestelmän ja sen edustajien. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Ei hyvä ihminen tai hyvä järjestelmä sulje kenellekään pahaa tekemätöntä ihmistä kahdeksi vuorokaudeksi betonikoppiin.

Joko ihmisen on oltava paha ja ympäristölleen vaarallinen, jolloin hän ansaitsee betonikoppiin sulkemisen – tai järjestelmän on oltava paha, kun se kohtelee syyttömiä ihmisiä näin.

Jos kyse olisi pelkästään ihmisen eristämisestä siksi, että kuulustelujen kulku ja mahdollisen rikoksen selvittely sitä edellyttää, miksei ihmistä voisi majoittaa hotelliin? Eihän amerikkalaisen oikeudenkäynnin ”juryakaan” suljeta vankilaan miettimään, onko syytetty syyllinen tapauksissa, jossa ”jury” pitää eristää. Putkaan (jonka virallinen nimikin, ”poliisivankila”, kertoo, mistä on kyse) sulkemisessa on erittäin vahvasti nöyryyttämisen ja alistamisen ja rankaisemisen elementtejä. Ei siinä ole kyse pelkästä teknisestä eristämisestä. Ihminen halutaan nujertaa henkisesti.

Ja siitä on seurauksensa. Ja ne seuraukset minun kohdallani näkyvät siinä, että kirjoittelen parhaillaan tätä enkä sellaisia kirjoituksia, joita esimerkiksi eräällä foorumilla eräs nimimerkki TeeCee kirjoittaa.


Teoria hakee suuntaansa

Edellä esitetyn kokemuksen jälkeen jouduin muokkaamaan poliittista ajatteluani. Mietin, voisiko diktatuuri toimia pelkästään maan taloudessa yritysjohdon tyyliin samaan aikaan, kun yhteiskunnassa muuten säilyisivät vaalit ja demokratia. Kaavailuissani oli vahvasti mukana myös sosiaalisen yhdenvertaisuuden ajatuksia, jollaisia oli herännyt, kun olin nähnyt Lontoon kaduilla köyhiä invalideja. Katsoin, että heidän kaltaistensa aseman parantamiseksi yhteiskunta voisi tehdä nykyistä enemmän.

Tein valokopiokoneella pieniä propagandalehtisiä, joita jätin ihmisten luettavaksi yliopiston tiloihin ja muuallekin. Näiden lehtisten kantava ajatus edellä esitetyn lisäksi oli äärimmäinen kommunisminvastaisuus. Tähän viitaten joidenkin lehtisten nimi oli ”Antibols”. Julkaisijaksi oli merkitty kuvitteellinen järjestö, jolle tein postilaatikonkin. Siihen ei ehtynyt tulla ainoatkaan vastauskirjettä ennen kuin joku oli hajottanut sen kappaleiksi. Poliittinen liikkeeni ei siis oikein saanut ilmaa siipiensä alle.


Tekeillä kirja

Osittain siksi, että saisin koottua ajatukseni kiinteämmäksi ”ideologiaksi”, aloin kirjoittaa kirjaa. Vaikka ymmärsinkin, että tietoni ja taitoni ja älyni ei riitä uuden ”Pääoman” tai vastaavan kirjoittamiseen, toivoin että saan kuitenkin jotain aikaan. Kunnianhimoa ei ainakaan puuttunut.

Kirjan kantavana teema oli tarkoitus olla oikeudenmukaisuuden. Koin nimittäin vallitsevan lainsäädännön monelta osin erittäin epäoikeudenmukaiseksi.

Käsite ”oikeudenmukaisuus” on hyvin väljä. Kaikki eivät tarkoita sillä samaa asiaa. Olen huomannut, että oma ajatteluni tässä asiassa eroaa valtavirran ajattelusta. Keskivertokansalainen tuohtuu siitä, kun hän lukee uutisen, jossa kerrotaan jonkun pahantekijän selvinneen hänen mielestään liian lievällä rangaistuksella. Minua sen sijaan ei tällainen asia vaivaa, mutta se vaivaa, jos uutisessa kerrotaan jonkun saaneen tekoonsa nähden liian ankaran rangaistuksen. Monien muiden mielestä tämä taas on yhdentekevää.

Minun käsitykseni oikeudenmukaisuudesta on se, että valtion kansalaisilleen määräämien rangaistusten pitäisi olla järkevässä ja kohtuullisissa suhteissa niiden tekojen vahingollisuuteen joista rangaistuksia määrätään. Yleisperiaatteen pitäisi olla se, että mitä vahingollisempi teko, sitä ankarampi rangaistus. Ja jos teko ei vahingoita ketään, siitä ei tulisi rangaistakaan. Rangaistuksen pitäisi lisäksi olla kaikille samaan tekoon syyllistyneille sama. Jos lieventäviä seikkoja otettaisiin huomioon, nekin pitäisi ottaa huomioon tasapuolisesti jokaisen ehdot täyttävän kohdalla.

Nykyisessä lainsäädännössä edellä kuvattu periaate ei toteudu kuin osittain. Ja näiden epäkohtien – joita lainsäädäntö suorastaa ”kuhisee” - paljastamiseen kirjassani pyrin. Kirjoittamisen edetessä tämä alkuperäinen pääaihe jäi lopulta sivuaiheeksi, kun uudet ajatukset osoittautuivat vieläkin tärkeämmiksi. Näillä kaikilla on kuitenkin yhteys toisiinsa.

Kirjaa (mikäli 451-sivuisesta sepustuksestani tällaista nimeä kehtaa käyttää) kirjoittaessani ajatukseni kehittyivät edelleen. Pääaiheen eli poliittisen tasa-arvon teorian ohella tulin esitelleeksi ideoita, joista ei tuolloin vielä kovin paljon puhuttu. Yksi tällainen ehdotus oli nettiäänestys aikana, jolloin internetin tulemiseen oli vielä kymmenisen vuotta. Toinen esittämäni idea oli ”superloopin” nimellä nykyisin tunnettu tyhjiöputkessa kulkeva juna. Ehdotin, että niitä pitäisi rakentaa, jos maassa on työn tekemisestä puutetta. Saataisiin matkoihin kuluvat ajat lyhenemään.

Edellä mainittu supernopea juna on patentoitu jo 1940-luvulla, joten en yritä ottaa kunniaa sen keksimisestä. En kuitenkaan tiennyt tästä keksinnöstä mitään, kun seurasin tavaratalossa, kuinka nopeasti kassalta lähetetty kapseli sujahti putkipostia pitkin. Ajattelin, että jos pieni kapseli liikkuu noin nopeasti, miksei myös isompi kapseli, jossa on ihmisiä sisällä. Ymmärsin kuitenkin, että ilmanpaine-eroon perustuva liikkuminen ei olisi käytännössä mahdollista suuremmassa mittakaavassa. Niinpä päädyin siihen, että ilma kannattaa poistaa kokonaan. Liikkuminen tapahtuisi sähkömagnetismin avulla. Piirtelin kuvia junista ja asemista, jollaiselta junat ajaisivat ensiksi paineentasauskammioon, josta ne hetken päästä jatkaisivat varsinaiseen ajoputkeen.


Keksimäni demokratian" hybridimalli" saa huomiota Havaijilla asti 

Yhden esittämäni ajatuksen – nimittäin suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian yhdistävän hybridimallin – veivät julkisuuteen yhdistyksensä avulla eräät muut henkilöt, joista yhdelle olin lähettänyt kirjani. Ajatus sai jonkin verran huomiota, ja se esiteltiin mm. Helsingin Sanomissa. Lehden lukijat eivät vain tienneet, keneltä idea oli lähtöisin. Eräässä julkaisussa Havaijin Tulevaisuudentutkimuslaitoksen poliittisen osaston professori James Allen (Jim) Dator kehui tätä mallia ”briljantiksi” projektiksi. Sen enempää Jim Dator kuin hybridimallin hänelle esitelleet henkilöt eivät kertoneet – ja olivatko he edes tietoisia - sitä, mihin ajatus perustui, ja mikä sen varsinainen tarkoitus oli. He esittelevät sen kuin mielenkiintoisen työkalun, josta ei kukaan oikein tiedä, mitä sillä tehdään, ja mikä tekemisen tarkoitus on.

Samaan aikaan, kun kirjoittelin kirjaani, julkaisin ja levitin erilaisia ”systeemin vastaisia” lehtisiä, jotka herättivät jonkin verran huomiota. Erään näistä mainitsi sanomalehden toimittaja kolumnissaan tietenkin tuomiten sen. Tein lehtiset valokopiokoneella, ja painosmäärät olivat vain muutamia kymmeniä. Tärkeintä oli onnistua levittämään vihkoja paikkoihin ja henkilöille, joiden kautta ne saisivat enemmän julkisuutta. Muutama hyvä kaverini auttoi niiden levittämisessä.

Teetin edellä mainitusta kirjasta 500 kappaleen painoksen omalla kustannuksellani. Jälkeen päin ajatellen ja myöhempien tapahtumien valossa rahan käyttäminen tällaiseen ei ollut järkevää. Noin 50 kappaletta kirjasta päätyi levitykseen, ja loput jäivät homehtumaan pahvilaatikoihin. Kukaan tuskin luki sitä muutamaa sivua pidemmälle. Omaa intoani se ei kuitenkaan haitannut, vaan vein ideaa eteenpäin monilla eri keinoilla. Kokeilin menestystä vaaleissakin. Tein poliittista ohjelmaa myös paikallisradioon.


Internet avaa uusia väyliä ja antaa tilaisuuden koetella teoriaa keskusteluissa 

Internetin tuloa edeltävinä vuosina kirjoittelin edelleen aiheesta pienimuotoisia propagandavihkoja ja muita kirjoituksia sekä olin yhteydessä suomalaisiin anarkisteihin. Kun sain ensimmäisen internet-liittymäni, aloin heti väsätä aihetta esitteleviä kotisivuja. Tätä kirjoittaessani ensimmäisten poliittisten kotisivujeni ilmestymisestä on kulunut noin 18 vuotta. Myöhemmin siirryin esittelemään ideaa blogikirjoituksissa.

Internetin keskustelufoorumit ovat tarjonneet hyvän kanavan kehitellä poliittisia ajatuksia vielä pidemmälle ja korjata niissä olevia mahdollisia virheitä. Itse perusajatus on koeteltu niin monessa väittelyssä, että en usko siitä enää löytyvän ratkaisevaa virhettä. Joissakin yksityiskohdissa olen joutunut tekemään eräitä tarkastuksia, kun joku on löytänyt niissä heikkouksia.

Olen saattanut joskus kuvitella, mutta en ole koskaan sisimmässäni uskonut, että yhteiskunnassa tapahtuisi sen tyyppinen vallankumous, jonka seurauksena nykyinen eriarvoisuus, jossa pieni eliitti määrää, ja suuret massat tottelevat, loppuisi. Sosiaaliset luonnonlait pitävät huolen siitä, että joku aina ottaa vallan käsiinsä. Kansalaisten elämänlaadun kannalta ei ole kuitenkaan samantekevää, millainen vallanjaon taso ja laatu yhteiskunnassa vallitsee. Ja tähän asiaan liittyen esitän edelleen tasa-arvoa ihannoivia näkemyksiäni ja kiinnitän samalla muiden huomion siihen, että yhteiskunta näyttää tällä hetkellä olevan menossa totalitaristiseen suuntaan. Kaikupohjaa ajatuksilleni antaa yllättävä havaintoni siitä, että eräät 1700-luvun lopun ja 1800-luvun tunnetut filosofit ovat olleet kanssani samoilla linjoilla. Heidän hienot ajatuksensa on vain vaiettu kuoliaaksi. Heidän tekstinsä toki löytyvät edelleen kirjoista ja nettisivuilta, mutta niitä käsitellään kuin ne olisivat omaan aikakauteensa kuuluvia reliikkejä, joita ei voi soveltaa nykyaikaan. Olen eri mieltä.


Tästä eteenpäin?

Tällä hetkellä kiinnostuksen kohteeni ovat enimmäkseen muualla kuin politiikassa. Kirjoittelen edelleen nettifoorumeille lähinnä aikani kuluksi. Blogiinkin silloin tällöin liitän jonkin kirjoituksen. Aktiivisia suunnitelmia politiikan saralla ei ole.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

vastauksia




Yritän nyt vastata TeeCeen kolmeen kirjoitukseen.

Ensimmäisessä kirjoituksessaan TeeCee esittää otteita vanhoista kirjoituksistani kuten, että en halua enkä edes pysty noudattamaan nopeusrajoituksia, ja tietyn nopeuden ylläpitäminen on fyysisesti ja henkisesti raskasta, ja että olen sen verran ADHD-ihminen, että tarvitsen stimulaatiota, eikä sellaiseksi kelpaa taisteleminen nopeusmittarin viisaria vastaan. Esitettyään lainauksia TeeCee kysyy, ”mikä tässä oli katastrofaalisen kolossaalisesti väärin tulkittu”.

No, ei kai lainauksissa mikään ollut väärin tulkittu. Se mihin eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani viittasin, oli TeeCeen kokonaistulkinta siitä, mikä on syy mielipiteisiini ja yleisemminkin asenteisiini.

TeeCee kertaa lyhyesti, miten hän on tulkinnut aikaisempia kirjoituksiani, joihin hän esittämillään lainauksilla viittaa:

 Sanoin että syynä negatiivisen arvostelun pelkoosi on ankara kotikasvatuksesi, jossa sait pelkästään negatiivista palautetta. Tämä mielipiteeni johtuu tämän tapaisista kirjoituksistasi: ” Uskon, että syynä (negatiivisen arvostelun pelkoon) on ankara kotikasvatus, jossa ei muunlaista palautetta tunnettukaan kun negatiivista. Minusta tuossa ei ole minun tulkintaani yhtään vaan kopioin sinun tekstisi sellaisenaan. 

Kun kopioi toisen ihmisen tekstin sellaisenaan, mahdollinen ”tulkinta” tulee siitä, miten paljon tekstiä kopioi, ja missä valossa ja mihin asiaan liittyen sen esittää. TeeCeen ”katastrofaalisessa” väärin tulkinnassa ei kuitenkaan ole kyse tällaisesta hienovaraisesta toiminnasta vaan selkeämmästä.

Jos palataan vanhaan kirjoitukseeni (727119 / 09.12.2016), viittaan siinä seuraavaan TeeCeen kirjoituksen kohtaan:

 Liikennesääntöjen tottelemista sinä inhoat koska kykysi noudattaa niitä on keskimääräistä heikompi, mistä seuraa rangaistuksen pelko, ja sinä koet rangaistuksen negatiivisena arvosteluna. Syynä on ankara kotikasvatuksesi, jossa sait pelkästään negatiivista palautetta. Se vei itsetuntosi ja synnytti yleisen kapinahengen kaikkia sääntöjä ja esivaltaa vastaan.

Tätä nimitin katastrofaalisen vääräksi tulkinnaksi. Miksikö?

Ensimmäinen virhe on käsitys, että inhoaisin sinänsä liikennesääntöjen tottelemista. Tämä ei pidä yleisenä huomiona paikkaansa. Olen monesti kirjoittanutkin, että useimpien liikennesääntöjen noudattaminen ei ole minulle ongelma. Inhoan ainoastaan sellaisten liikennesääntöjen ja muidenkin lakien noudattamista, joiden noudattaminen ei tunnu järkevältä. Yksi tällainen sääntö on jalankulkijan velvollisuus odottaa punaisissa valoissa, vaikka autoja ei olisi näkyvissä. Toinen sääntö on olosuhteisiin nähden liian ankara nopeusrajoitus. Tämän tyyppisten liikennesääntöjen tottelemista inhoan.

Seuraava TeeCeen virheellinen olettamus on se, että inhoni liikennesääntöjen noudattamista kohtaan johtuisi siitä, että kykyni noudattaa niitä olisi keskimääräistä heikompi, mistä seuraisi rangaistuksen pelko.

Ei kyse ole siitä, ettenkö kykenisi seisomaan punaisissa valoissa tyhjän kadun ääressä vaikka lopun päivää, tai että en kykenisi ajamaan kahdeksaa kymppiä autiolla maantiellä, jossa luonteva vauhti on sata kilometriä tunnissa tai enemmän. Tietenkin kykenen. Kyse on siitä, että en halua.

Kun ylipainoinen ihminen päättää aloittaa laihduttamisen, silloin mitataan hänen kykynsä pysyä kohtuullisissa ruokamäärissä. Jos hän kykenee siihen, hän alkaa laihtua ja saavuttaa normaalipainon. Jos hän sen sijaan sortuu mässäämään, hänen kykynsä itsehillintään ja kohtuulliseen syömiseen osoittautuu rajalliseksi. Hän voi yrittää erilaisten ohjelmien ja konsultoinnin ja vertaistuen avulla saavuttaa kyvyn, joka häneltä näyttää puuttuvan.

Ylipainoisen tilalle voidaan ajatella alkoholisti, joka haluaa raitistua, tai huumeaddikti, joka haluaa kuiville tai kuka tahansa, jolla on tapa, josta hän haluaa päästä eroon. Kyse voi olla mistä tahansa. Oleellista on se, että henkilöllä on halu toimia tietyllä tavalla. Hän yrittää, mutta ei kykene.

Jos haluaisin lopettaa ylinopeudella ajamisen tai punaista valoa päin kävelemisen tai muun sääntöjen rikkomisen, mutta en halustani huolimatta pystyisi siihen, tällöin pitäisi paikkansa TeeCeen käsitys, että kykyni noudattaa sääntöjä on keskimääräistä heikompi.

Koska en tiedä, mikä on ihmisten keskimääräinen kyky, en pysty arvioimaan, onko kykyni noudattaa sääntöjä heikompi vai parempi kuin muilla. En käytä alkoholia, en polta tupakkaa, en ole ylipainoinen. Itsekontrollini ja itsehillintäni ei siis ole aivan olematon. Huonompaakin on nähty. Sääntöjen noudattamisen kohdalla onkin mielestäni ennen kaikkea kyse halun puutteesta eikä niinkään kyvyn.

Tietenkin voidaan ajatella, jos tätä asiaa nyt vielä halutaan pyöritellä, että olen ylinopeusaddikti, ja riippuvuuteni on niin paha, että en tästä syystä edes halua siitä eroon. Haluttomuus johtuisi siis addiktiosta. Toisaalta, missä menee kykyjen ja halujen raja. Se taitaa olla vaikea kysymys. Jos ei kykene, ei välttämättä haluakaan. Jos taas haluaa, voi kyetä, vaikka ei muuten kykenisikään. Luja tahto vie läpi harmaan kiven, niinhän sitä sanotaan.

Kolmas TeeCeen väärä tai ainakin omituinen tulkinta on se, että koen rangaistuksen negatiivisena arvosteluna siksi, että kotikasvatukseni oli ankara, ja sain pelkästään negatiivista palautetta. Kyse ei ole tästä.

En kai ole täysin väärässä, jos väitän, että rangaistuksen on nimenomaan tarkoituskin olla negatiivista arvostelua. Ja eivätkö useimmat sen myös sellaiseksi koe. Eihän sakkolappu mikään ”kiitos, hyvin toimittu” -diplomi ole.

Negatiivisesta palautteesta kärsiminen ilmenee kohdallani aivan muulla tavalla kuin sakkojen suremisena. Se ilmenee erittäin voimakkaana reaktiona tapauksissa, joissa joku autoilija soittaa minulle – syystä tai syyttä – äänimerkkiä. Menen aivan pois tolaltani näissä tapauksissa. Poikkeuksellisen voimakkaassa reaktiossani voi olla taustalla eräs kotikasvatukseni erityispiirre. Nimittäin se, että sain vuosikymmenien ajan erityisesti isältäni paljon negatiivista mutta en juurikaan positiivista palautetta. Negatiiviseen palautteeseen, eli suomeksi sanottuna haukkuihin, oli tietysti monesti syytäkin, mutta monesti ne tuntuivat kohtuuttomilta. Isältäni saamani kohtelu oli pitkän päälle nujertavaa ja itsetuntoa alentavaa. Asioista ei keskusteltu, enkä pystynyt puolustautumaan. Vanhanaikaisessa ”kunnioita vanhempiasi” tyyppisessä kasvatusympäristössä ei nimittäin ollut sopivaa väittää isälleen vastaan puhumattakaan hänen arvostelemisestaan. Kasvatus perustui auktoriteettiin ja pelkoon ja ehdottomaan tottelemiseen.

Se, että ei ollut mahdollista puolustautua eikä selittää toimintaansa eikä saada sille minkäänlaista ymmärtämystä tai hyväksymistä johti siihen, että asiat tavallaan patoutuivat jonnekin mielen sopukoihin. Ne oli ”nieltävä” ja oltava hiljaa.

Kun myöhemmin aikuisiällä tulee vastaan tilanne, jossa joku esittää moitteen, enkä pysty vastaamaan siihen enkä selittämään toimintaani enkä puolustautumaan, kaikki aikoinaan koteloitunut raivo purkautuu esille aivan kohtuuttomana reaktiona. Auton torven soittaminen protestina jostakin tekemästäni virheestä on tyyppiesimerkki arvostelusta, johon en pysty vastaamaan. Saan välittömästi aivan kohtuuttoman ”hepulin”. Jostakin sisältäni esille tuleva raivo on sitä raivoa, jonka minun olisi kuulunut esittää pienempinä annoksina aikoinaan isälleni. Sitä ei ollut lupa esittää, joten se tulee pommin lailla esille, kun tilanne muistuttaa samaa, missä raivoa aikoinaan kertyi. Tämä on tietysti pelkästään oma analyysini ja tulkintani asiasta. Voin olla väärässäkin.

Niin oudolta kuin tämä ehkä tuntuukin, en koe poliisilta saamaani sakkoa mitenkään maailmoja räjäyttävänä asiana, vaikka siinäkin on kyse ”haukuista”, joihin ei pysty vastaamaan. Jotenkin pystyn käsittelemään tämän asian. Ehkä ajattelen, että kymmenet tuhannet muutkin saavat sakkoja aina papeista ja ministereistä ja poliisipomoista lähtien, joten ei kyse ole kovin henkilökohtaisesta asiasta. Ehkä ajattelen, että sakko on ylinopeudesta maksettavaa hintaa, ja sakoista huolimatta olen voitolla, jos ajan säästymiselle lasketaan minkäänlainen arvo. Lähinnä sakon saamisessa harmittaa rahan meno, ja se, että kävi huono tuuri. Saatan kelata vähän aikaa mielessäni, miksi en huomannut poliisiautoa, tai miksi ajoin juuri siinä vähän kovempaa. Seuraavana päivänä en enää sakkoa muistele vaan katson elämässä eteenpäin. Ikävä kyllä seuraava sakkoni tulee harmittamaan aikaisempia enemmän, koska sakkosummat ovat nousseet.

Luulen, että olen harmitellut saamiani ylinopeussakkoja jopa vähemmän kuin autoilijat keskimäärin johtuen siitä, että sakot vahvistavat omakuvaani kovaa ajavana sääntöjen rikkojana. Niillä on positiivinen vaikutus itsetunnolleni. Kun joskus tulevaisuudessa saan ensimmäisen rikesakkoni, olen todennäköisesti pettynyt, että sainkin vain sellaisen enkä päiväsakkoa. Onhan jälkimmäisessä enemmän meininkiä.

TeeCeen mainitsema negatiivisen arvostelun pelkoni, josta käyttäisin itse jotain muuta ilmaisua, ei siis johdu ankarasta kotikasvatuksestani. Se ei nimittäin ollut kokonaisuutena katsoen mitenkään erityisen ankaraa. Se oli isäni osalta autoritääristä, mutta ei kuitenkaan kohtuuttoman ankaraa. Näillä käsitteillä on ero. TeeCeen lainaamassa tekstissänikin käytän sanaa autoritäärinen. Ei isäni mikään väkivaltainen hirviö sentään ollut. Ja kuuluihan perheeseeni muitakin.

Koska näissä kirjoituksissa on jo menty pintaa syvemmälle, sallittakoon sukeltaminen vieläkin syvemmälle kotikasvatukseni yksityiskohtiin. Olisi mukava lukea tällaisia tarinoita myös TeeCeen ja muidenkin minua arvostelleiden kasvatuksesta. Ties mitä luurankoja itse kunkin kaapista löytyisi.

TeeCee arvioi, että saamani negatiivinen palaute lapsuudessani vei itsetuntoni ja synnytti yleisen kapinahengen kaikkia sääntöjä ja esivaltaa vastaan. Jos olen antanut tällaisen kuvan, se ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.

Ongelma kotiympäristössäni ei ollut ankara kasvatus vaan se, että minulla oli tavallaan neljä vanhempaa (eli isäni ja äitini ja samassa taloudessa asuneet isovanhempani) ja lisäksi joukko ”apuvanhempia” kuten kotiapulaisia ja muuta väkeä, jota yritystoimintaa harjoittaneessa suurtaloudessamme liikkui. Elin useiden auktoriteettien alaisena, eikä niitä ollut synkronoitu keskenään. Toisin sanoen yksi kielsi, ja toinen salli. Yksi torui, ja toinen lohdutti. Joka ikinen kasvatusopas kertoo, että tällainen on väärintä mahdollista kasvatusta, mitä voi kuvitella. Seurauksena on kuriton ja kelvoton lapsi, joka ei arvosta eikä kunnioita auktoriteetteja vaan tottelee korkeintaan pakosta tai hyötyä saadakseen. Ja tällainen minä pohjimmaltani olen.

Tuolla tavalla rakentui pohja kasvatukselleni. Ja kun tietynlainen pohja on luotu, sen päälle tarttuu uutta siihen parhaiten sopivaa. Alkanut kehitys vahvistuu, jos on vähänkin edellytyksiä siihen. Ja niitähän ainakin omalla kohdallani oli.

Yksi merkittävimmistä ”systeeminvastaisuuteen” kasvattajista oli opettajani ensimmäisinä kouluvuosinani. Ei luokkamme naisopettaja sinänsä ollut mitenkään vastenmielinen, eikä minulle ole jäänyt hänestä huonoa mielikuvaa. Hänen metodinsa vain olivat sellaisia, että ne ohjasivat minua systeemikriittiseksi.

Vaikka kotikasvatukseni oli ollut milloin autoritääristä ja milloin vähemmän autoritääristä ja muutenkin horjuvaa, se oli ollut kuitenkin reilua ja pääpiirteittäin oikeudenmukaista. Ja jos koin, että se ei sellaista ollut, sain ilmaista mielipiteeni. Tällainen tunne nimittäin joskus tuli, kun koin, että minua kohdeltiin tiukemmilla kriteereillä kun nuorempia veljiäni. Kasvatusajatukset muuttuivat, joten osittain oli kyse siitä. Osittain oli kyllä kyse myös siitä, että isäni suhtautui minuun negatiivisemmin kuin nuorempiin veljiini. Sain kuitenkin purkaa tämäkin asian keskusteluissa isoäitini ja äitini kanssa.

Silloin, kun minua rangaistiin kotonani, en ollut syytön. Oliko ”rikos” sen arvoinen, että siitä olisi kuulunut rangaista, se on toinen asia. Sain myös yleensä tilaisuuden ainakin yrittää puolustautua. Menikö puolustukseni läpi, se on toinen asia. Tapahtumasta käytiin lisäksi yleensä jonkinlainen ”sovintokeskustelu” äitini kanssa,

Koulussa asia oli toisin. Siellä jouduin mielivaltaisten rangaistustoimenpiteiden ja jopa opettajien väkivallan kohteeksi.

Koulun alaluokilla käytettiin rangaistusmuotona eräänlaista ”arestia” eli nurkassa kasvot seinää vasten seisottamista viimeisen tunnin päätyttyä. Rangaistu oppilas pääsi lähtemään kotiinsa vasta, kun muut olivat menneet. Ei jälki-istunto tai pitäisikö sanoa ”jälkiseisonta” yleensä kuitenkaan kovin kauan kestänyt. Tällaisten rangaistusten kohteeksi jouduin silloin tällöin täysin syyttömänä jonkun toisen oppilaan valheellisen ilmiannon perusteella tai jostakin muusta omituisesta syystä. Ja nämä väärät rangaistukset vaikuttivat todella tehokkaasti tavalla, jota opettaja tuskin oli tarkoittanut. Myönnettäköön, että joskus rangaistukseen saattoi olla oikea syykin, eivätkä nämä kerrat jääneetkään mieleen kummittelemaan. Mutta syyttömänä kärsityt jäivät.

Pahimpia opettajan tekemiä tekoja, jonka kohteeksi jouduin, oli se, kun koulun johtava miesopettaja tarttui kiinni korvastani ja heitti minut raivon vallassa koulun käytävälle, jonne kaaduin mahalleni. Olin tuolloin kymmenvuotias. Toinen naisopettaja katsoi hyväksyvästi vierestä. Jouduin sijaiskärsijäksi ja opettajan raivon kohteeksi tapahtumaketjussa, johon minulla ei ollut osuutta. Satuin vain olemaan väärään aikaan väärässä paikassa – sinänsä aivan legitiimisti, mutta tapahtumien kannalta väärään aikaan väärässä paikassa.

Monet koululaiset ovat kokeneet tuon tyyppistä varsinkin menneinä vuosikymmeninä, jolloin kasvatusmetodit olivat nykyistä karkeampia. Ei ihmisistä kuitenkaan ole tullut niiden seurauksena yleisiä systeemin vastustajia. Useimmat ajattelevat, että ihmisiä ne ovat opettajatkin. Näin minäkin tietysti ajattelen enkä kanna kaunaa. Menneet ovat menneitä. Mutta se, miten tämän tyyppiset asiat vaikuttivat arvomaailmaani, on jäänyt pysyväksi. Taustalla oli kotikasvatuksella luotu pohja.

En ole vieläkään kaikilta osiltaan selittänyt sitä kasvatukseni erityispiirrettä, joka teki minusta systeemikriittisen. Olen selostanut, mikä teki minusta auktoriteetteja kunnioittamattoman, mutta kertomus ei ole vielä täydellinen. Yritän täydentää kuvaa.

Seuraavaksi minun on kerrottava muutamalla sanalla neljästä vanhemmastani, joihin edellä viittasin. Kaksi heistä oli siis isovanhempiani. Asuimme kaikki samassa taloudessa saman katon alla. Yritän olla kertomatta koko sukutarinaa, vaikka valotankin vähän historiaa.

Ensiksi muutama sana isovanhemmista eli isäni vanhemmista (toiset isovanhempani eli äitini vanhemmat eivät liity tähän asiaan, koska he asuivat muualla, ja heitä tuskin tunsin).

Isoisäni kuului vaikutusvaltaiseen sukuun. Kotitalostani oli ennen häntä lähtenyt maailmalle ihmisiä, jotka menestyivät elämässään. Heistä oli tullut monen alan vaikuttajia kuten teollisuusjohtajia, kirkonmiehiä, virkamiehiä, yliopistomiehiä ja taiteen alalla ulkomaita myöten tunnettuja. Nousipa yksi kotitaloni pojista aina ministeriksi asti. Suku oli alun perin ruotsinkielinen.

Ikävä kyllä hieno sukumme oli taantunut sen sukuhaaran osalta, johon isoisäni kuului. Hänen isänsä oli ollut henkisiltä lahjoiltaan sisarussarjansa vaatimattomammasta päästä ja jättänyt oppikoulun kesken jo ensimmäisellä luokalla. Hän oli palannut kotiinsa ja perinyt myöhemmin tilan. Hän otti vaimokseen maatalon tyttären ja halusi itsekin olla vain tavallinen maanviljelijä. Vaikka hän oli syntynyt ruotsinkieliseen perheeseen, hän ei siirtänyt perimäänsä kielellistä sivistystä eteenpäin omille lapsilleen. Niinpä isoisäni, joka ei käynyt kuin muutaman vuoden kansakoulua, ei osannut kuin suomea.

Kuten edellä käy ilmi, isoisäni ei ollut millään mittareilla sivistynyt ja koulutettu ihminen. Ainoastaan yksi hänen kolmesta veljestään hankki yliopistokoulutuksen ja palasi sille tasolle, jolla suvun kuuluikin olla. Omaa sukuhaaraani kutsunkin tästä syystä sukumme rappiohaaraksi. Kun sukuumme kuuluvat olivat vielä 1800-luvulla valinneet puolisonsa ”säätyläispiireistä”, isoisäni veljet menivät naimisiin tavallisten maatalon tyttärien ja yksi jopa piian kanssa. Alas oli pudottu siltä tasolta, millä heidän sukunsa oli ollut pari sukupolvea aikaisemmin.

Koska isoisälläni ei ollut paljoa muodollista koulutusta, hänen henkisistä lahjoistaan on vaikea sanoa mitään. Ilmeisesti hänellä kuitenkin oli jonkinlaista innovatiivisuutta ja visionäärin sekä liikemiehen kykyjä, koska hän onnistui perustamaan teollisuusyrityksen ja laajentamaan sen yli sata työntekijää työllistäväksi pienen paikkakunnan suurimmaksi yritykseksi. Erittäin tärkeä merkitys tässä asiassa oli kuitenkin isoäidilläni, joka oli kaupunkilaistaustainen, farmaseutiksi kouluttautunut kauppiasperheen tytär. Isoäitini oli perheen ja yrityksen ”aivot” joita ilman isoisäni ei olisi pystynyt pitämään firmaa kasassa. Isoäitiäni kuvailtiin tomeraksi liikenaiseksi, jolla oli homma hallussaan. Joidenkin mielestä hän oli yrityksen todellinen johtaja.

Seuraavaksi muutama sana äidistäni. Hän oli koulutukseltaan filosofian maisteri ja toiminut jonkin aikaa opettajana oppikoulussa. Sen jälkeen hän oli jäänyt kotiäidiksi. Hän ei osallistunut millään tavalla yhtiön toimintaan, sillä lankoja käsissään pitävä isoäitini ei halunnut ketään muuta tontilleen. Äitini oli mukana erilaisissa sivistysalan harrasteissa, lautakunnissa ja yhdistyksissä ja tällaisissa. Mitään virallista asemaa hänellä ei ollut. Hän ei ollut kasvatusajatuksiltaan mitenkään erityisen autoritäärinen tai ankara. Hänen kanssaan pystyi avoimesti keskustelemaan. Joitakin ”periaatteita” hänellä tietenkin oli.

Lopuksi lyhyt kuvailu isästäni, joka oli ”neljäs” vanhemmistani. Hänen yleinen negatiivissävytteinen asenteensa minua kohtaan ja hallitseva asema perheessä olivat syitä, jotka vahvistivat auktoriteettikielteisyyttäni, jonka varsinainen perussyy oli siis se, että auktoriteetteja oli useita, eivätkä ne kaikissa asioissa toimineet samansuuntaisesti.

Isäni oli varakkaan talon ainoa hemmoteltu lapsi. Hänen nuorempi sisarensa oli kuollut alle kaksivuotiaana. Isäni kohdalla oli ilmeisesti toteutunut ”pikkukeisari” -ilmiö, josta Kiinan yhden lapsen politiikan kohdalla puhutaan. Perheen ainoasta hemmotellusta pojasta tulee itsekäs määräilijä, joka ei kestä sitä, että joku kiistää hänen arvovaltansa.

Sen jälkeen kun isäni suhteellisen nuorella iällä sai oman perheen, hän omaksui perheasioissa totalitaarisen asenteen, johon hänet oli tavallaan kasvatettu. Hän oli yksinvaltias, ehdoton auktoriteetti, eikä muilla ollut oikeutta asettua poikkiteloin, kun hän päätti asioista.

Nuoremmat veljeni ja sisareni alistuivat isäni ehdottomaan määräysvaltaan, mutta minä olin vastarannan kiiski. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että olin vanhempieni opiskeluaikana kasvanut isovanhempieni hoidossa – samojen, jotka olivat kasvattaneet omasta isästäni perhediktaattorin. Minullekin oli kehittynyt oma tahto ja omat mielipiteet, eivätkä ne olleet linjassa isäni tahdon ja mielipiteiden kanssa. Välillämme jatkui koko isäni elämän ajan jonkinlainen jännite ja arvomaailmojen ristiriita. Se ilmeni esimerkiksi siten, että jos esitin poikkeavan mielipiteen isäni tekemistä päätöksistä tai suunnitelmista, isäni sai raivokohtauksen ja poistui ovet paukkuen paikalta. Silloin kun isoäitini oli vielä elossa, turvauduin hänen apuunsa, mikäli isäni ei hyväksynyt toimintaani.

Oli yksi sana, jota isäni ei sietänyt kuulla, ja tämän asian hän teki selväksi meille lapsille jo nuorena. Se sana oli ”haluan”. Jos erehtyi esittämään toiveen sanomalla, että ”minä haluan” jotain, toivetta ei toteutettu. Toivomus piti esittää jotenkin kiertelemällä. Isäni katsoi, että haluaminen merkitsee itsekkyyttä, ja tätä asiaa hän inhosi huomaamatta itse olevansa juuri sitä.

Jälkeen päin ajatellen tuntuu siltä, että isäni ei hyväksynyt mitään, mitä tein. Minun olisi kai pitänyt olla hänen tahdoton käskyläisensä, jolla ei ole edes omia mielipiteitä. Nuorempi veljeni omaksui tällaisen roolin.

Olin aikoinaan sitä mieltä, ja olen edelleenkin sitä mieltä, että monet isäni tekemät päätökset olivat vääriä. Ne eivät olleet taloudellisesti järkeviä. Näiden päätösten tuloksena oli konkurssi ja omaisuuden menettäminen.

Isäni oli koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri, joten ei hän nyt täydellinen idiootti ollut. Tätä nimitystä hän käytti joskus minusta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että isäni ei ollut perheemme älykkäin henkilö, vaan äitini ja isoäitini olivat häntä älykkäämpiä.

Perheessämme toteutui tragedia, jossa ehdotonta valtaa käytti vastoin älykkäämpien tahtoa henkilö, joka oli mahdollisesti henkisiltä lahjoiltaan heikoin, ja joka oli liian altis ulkopuolisille vaikutuksille. Hän johti perheemme taloudelliseen tuhoon. Varakkaan talon pilalle hemmoteltuna ja aina kaiken saaneena lapsena isäni ei kyennyt ajattelemaan säästäväisesti, mikä yritystoiminnassa olisi tärkeää varsinkin huonoina aikoina. Minä, joka olen aina elänyt hyvin vähillä rahoilla, olisin pystynyt helposti säästämään miljoonia markkoja vuodessa. Tein joskus laskelmia, miten se tapahtuisi. Uudistuksiin ja innovaatioihin isäni suhtautui asenteella ”jos se olisi mahdollista, se olisi jo keksitty”. Säästöehdotuksiin hän suhtautui asenteella ”ne ovat niin pikkuasioita, ettei niissä säästäminen auta”. Kyllä auttaa, jos pikkuasioita on paljon. Tällä tavallahan valtiokin yrittää säästää.

Jos nyt vielä tiivistän, niin auktoriteettikapinani taustalla on se, että minulla oli useita auktoriteetteja, ja jouduin alistumaan vähimmän älykkään auktoriteetin totalitaristiseen valtaan ja katsomaan, miten se johtaa koko suvun tuhoutumiseen.

Näistä lähtökohdista on luonnollista kyseenalaistaa auktoriteettien kaikkivaltius ja kaikkitietävyys.

Jatkan edelleen TeeCeen kolmen kirjoituksen kommentoimista. Tätä kirjoittaessani niitä on ilmestynyt jo neljäskin.

Ymmärrän oikein hyvin miksi jotkin liikennesäännöt tuntuvat sinusta typeriltä. Kun sääntöjen typeryyttä arvioi sellaisten motiivien kautta, jotka ovat syntyneet koulukiusaamisesta, ankarasta kotikasvatuksesta, jatkuvasta itsetuntoa nakertavasta negatiivisesta palautteesta ja ADHD:sta kuten sinulla, niin olisi ihme jos kokisit säännöt jotenkin toisin. Mutta ovatko ne typeriä LIIKENTEEN kannalta, on ihan toinen juttu, ja sitä puolta tässä asiassa ei olla päästy sinun kanssasi käsittelemään vielä ollenkaan.

Sääntö on typerä, jos sen noudattamisesta on pelkästään haittaa, mutta ei mitään hyötyä. Jalankulkijan velvoite odottaa punaisissa valoissa, vaikka autoja ei tulisi, on tällainen. Sääntöä voisi muuttaa siten, että jalankulkija voisi varovaisuutta noudattaen ylittää suojatien myös punaisen valon palaessa, jos lähistöllä ei ole autoja, jotka voisivat ehtiä paikalle sinä aikana, minkä punainen valo palaa. Nopeusrajoituksissa voisi puolestaan ottaa käyttöön lisäkilpiä, joilla rajoituksen voimassaoloaikaa säädellään. Jos jonkun tieosuuden suurin sallittu nopeus on 60 kilometriä tunnissa siksi, että tiellä on aamukahdeksan ja iltapäivän neljän aikaan työmatkaliikennettä, miksi nopeusrajoitus ei voisi olla korkeampi silloin, kun työmatkaliikennettä ei ole. Ja miksi talvinopeusrajoitus ei voisi olla voimassa vain pimeällä ja liukkaalla. Ja miksi autoilija voi saada pelkän nopeusmittarin lukeman perusteella tuomion törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, vaikka liikenneturvallisuus ei olisi todellisuudessa vaarantunut kuin korkeintaan lievästi eikä välttämättä edes sitenkään.

Autot kulkevat kaksisataa kilometriä tunnissa, mutta niillä saa ajaa vain sata kilometriä tunnissa. Nopeutta yritetään hillitä tienvarsikameroilla ja poliisin sakotuspartioilla ja hurjilla takaa-ajoilla siinä kuitenkaan kokonaan onnistumatta. Lehdet kertovat tuon tuostakin suurella nopeudella tapahtuvista kuolonkolareista. Samojen lehtien autosivuilla annetaan plussaa autojen hyvästä suorituskyvystä eli siitä, että ne kulkevat kaksisataa kilometriä tunnissa. Uutissivuilla kerrotaan pahimmista sakkorysistä ja julkkisten ylinopeuskäryistä tavalla, josta tulee jo melkein mieleen sana ”ylinopeusporno”.

Jos ei tämä koko asetelma ole typerä niin ei sitten mikään.

Sinä olet sanonut kuitenkin arvostavasi tiedettä ja tieteellistä maailmankuvaa. Sinä et saa molempia, tieteellinen maailmankuva on vastakohta sille, että asioita arvioidaan omien tuntemusten perusteella. Tietenkin sinulla on oikeus ajatella ihan niin kuin haluat, mutta sinun pitäisi kantaa vastuu puheistasi. Et voi keskustelussa väittää että ajattelussasi olisi jotain tolkkua, jos myönnät myös ajattelevasi tietoisesti intuitiivisesti.

Silloin kun ei puhuta pelkästä numerotieteestä vaan yhteiskunta- ja käyttäytymistieteistä, tiede ja politiikka ja uskonto ja filosofia ovat sekoittuneet niin, että on vaikea sanoa, mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa.

Politiikka on mielipiteitä, ei tiedettä. Nopeusrajoitukset ovat lakeja ja siten politiikkaa.

Tiede-lehden sivuilta löytyy tätä aihetta valottava artikkeli ”Arkijärki hylkii tiedettä”. 

Toivon että lukisit koko artikkelin ja pohtisit sen jälkeen ääneen että johtaako omien tuntemusten perusteella suoritettu ajattelu psykologien mukaan typeriin vai viisaisiin johtopäätöksiin.

Luin artikkelin, eikä se saanut minua muuttamaan mielipiteitäni.

Jos kerran on olemassa yksi universaali tieteellinen totuus, miksi on erilaisia mielipiteitä ja erilaisia puolueita ja erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä ja erilaisia oikeusjärjestelmiä ja niin edelleen? Eikö näitä asioita voitaisi ratkaista tieteellisesti? Asetettaisiin vaatimus, miten saavutetaan onnellinen ja turvallinen elämä (jollaista puolueet lupailevat ohjelmissaan), ja noudatettaisiin tieteen antamia ohjeita. Lopputulos olisi paras mahdollinen, koska olisihan se varmasti tieteellinen. Näillä perusteilla rakennettua yhteiskuntaa kokeiltiin Neuvostoliitossa, mutta tulokset eivät olleet vakuuttavia.

Taloustieteestä löytyy erilaisia koulukuntia ja mielipidesuuntia. Miksi? Eikö tiede olekaan yksimielinen? Koulukuntia ja mielipidesuuntia löytyy lähes alalta kuin alalta. Eihän näin pitäisi olla, jos tiede antaa varman ja erehtymättömän vastauksen. Ilmastonmuutoksestakin väitellään, vaikka sen pitäisi olla kiistaton tosiasia.

Kun kirjoitin, että uskon tieteeseen, tarkoitin matematiikka ja sen tyyppisiä tieteellisiä tosiasioita, jotka voidaan täysin kiistattomasti koejärjestelyjen ja havaintojen avulla osoittaa.

Ihminen tarvitsee muutakin kuin tiedettä, tai mielenterveys on vaarassa. Tieteen vastaus on nimittäin aika karu. Ihmisen psyyke tarvitsee myös erilaista hömppää ja uskomuksia. Maailma olisi tylsä paikka, jos kaikki olisi pelkästään järkevää.

lauantai 28. toukokuuta 2016

Liikennettä maantiellä

Seuraavassa videossa esitetään näkymiä maantieltä. Jätän epäoleellisena yksityiskohtana kertomatta, onko videon kuvannut takapenkillä istunut henkilö kuljettajan olan yli vai kenties kuljettaja itse.

maantieliikennettä



lauantai 9. huhtikuuta 2016

Kevät on kissojen aikaa

Tällaisia petoja hiipii lähistöllä. Kuvat suurenevat (klik) tarvittaessa.







keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Muutama kuva...

Aloitetaan kielletystä kuvasta. Tätä kuvaa ei olisi ilmeisesti saanut ottaa. Takanani puolueen tukikohdassa (tai poliisiasemalla tai vastaavassa rakennuksessa) vartiokopissa ollut "vihreä mies" huuteli ja näytti käsimerkkejä, kun tähtäilin kamerallani. En ollut huomannut tukikohtaa, kun olin kävellyt risteyksessä uudelle kadulle. En olisi ottanut kuvia, jos olisin huomannut sen, vaikka kohde oli pelkkä liikenneympyrä ja sen sisällä olleet valot ja liput. 


Seuravaassa (kaukaa otettussa) kuvassa näkyy paikka, josta "vihreä mies" huuteli käskyjään. Kun sotilaalla/poliisilla/vartijalla on Kalasnikov AK 47 kädessään, kamera on parasta panna pois enempää kyselemättä. Kaupunki on Nha Trang.


Alla olevassa kuvassa rakennus kauempaa katseltuna. Samanlaisia virallisia rakennuksia - mitä ne sitten olivatkin - oli vietnamilaisissa kaupungeissa paljon. "Vihreät miehet" vartioivat niitä aseineen.

Asian luonteen ymmärtää ehkä paremmin, jos miettii tilannetta, jossa Heinolan tai Mikkelin keskustassa olisi siellä täällä rakennuksia, joita rynnäkkökiväärein aseistautuneet puolueen koppalakkiset miehet vartioisivat. En tiedä, oliko edes pahamaineisessa natsi-Saksassa tällaista. Vietnamissa puolue selvästi haluaa osoittaa talliselle kansalle suvereniteettinsä vallan haltijana monumentaalisilla rakennuksilla ja aseistetuilla vartijoilla.


Seuraavassa kuvassa joukko vietnamilaisia tyttöjä haluaa ryhmäkuvaan. Kuvan otti kolmas tyttö kännykällään.


Seuraavassa kuvassa vietnamilaistytöt tulevat puhumaan tarkoituksenaan harjoitella englannin kieltä - jonka taito Vietnamissa tuntuu olevan yllättävän huono jopa nuorten keskuudessa.


Kommunismin isä on edelleen kunniapaikalla. Leninin kuvan jälkeen tähän tarinaan kuuluisi kuvia Ho Chi Minh museon ja mausoleumin alueelta, koska Leninin patsas oli matkan varrella sinne mentäessä. Näitä viimeksi mainittuja kuvia ei kuitenkaan ole. Alueella ja sinne johtavilla kaduilla oli lukuisia "vihreitä miehiä" vartiossa, enkä uskaltanut riskeerata matkakuviani kaivamalla kameran esille. Monenlaisia kieltotaulujakin näkyi, enkä niistä kaikista ymmärtänyt. Alue oli kaikkiaankin hyvin ahdistava ja totalitaristisen poliisivaltion olemuksesta kertova. Alueella oli vain vähän ihmisiä, koska ilta oli hämärtymässä.


Tuntuu irvokkaalta, että samaan aikaan kun tavallinen kansa elää vaatimattomasti ja jopa köyhyydessä, "työläisten valtio" sijoittaa huomattavan summan rahaa vuonna 1969 kuolleen kommunistijohtajan ruumiin palvomiseen ja alueen vartioimiseen. Mahtipontisen museon ja mausoleumin sisältävä alue hyvin hoidettuine puistoineen vie paljon tilaa miljoonakaupungista.

Itse nimittäisin poliisivaltion tarkasti vartioitua puistoa kauhujen puistoksi eikä suinkaan paikaksi, johon tekisi mieli mennä piknikille. "Restricted area" lukee puistopolkujen varrella olevissa kylteissä.

Ho Chi Minh ei ollut mikään satusetä vaan mies, jonka hallinnon tilillä oli satojen tuhansien surmattujen ja kidutettujen ihmisten henki. Tavallinen kansa elää vaatimattomasti (olisipa kuvassa hajukin, joka kertoisi enemmän).


Vietnam on omituinen sekoitus kommumismia ja kapitalismia. Päältä päin se näyttää kapitalistiselta, mutta kun pintaa raaputtaa, esiin tulevat Stalinin irvistävät kasvot.


"Vihreitä" miehiä on siellä täällä, eikä niiden kanssa kannata leikkiä. Aseet ovat valmiina. Tarvitaan vain syy käyttää niitä.


Vaikuttaa siltä, että Vietnam on melkein yhtä militaristinen poliisivaltio kuin Suomi. Upseerin asu ei sentään ole aivan niin "väkivaltainen", vaikka aseen piippu onkin pidempi. Vietnamilaisilla liikennepoliiseilla ei näkynyt lainkaan tuliaseita esillä kuten suomalaisilla.

Poliisi militarisoituu kaikkialla maailmassa. Kyse voi olla ainakin osittain vallan painopisteen siirtymisestä yhdeltä aseelliselta ryhmältä toiselle. Samalla kun armeijan merkitys ja arvostus on vähentynyt, poliisi on alkanut levittäytyä syntyneeseen valtatyhjiöön.

Univormupukuisten virkamiesten ja naisten "perussynti" on oman toimivaltansa kasvattaminen niin pitkälle kuin mahdollista. Yhdysvalloissa on kiinnitetty huomiota siihen, että esimerkiksi lentoasemien turvahenkilöstö (Transportation Security Adminstration TSA) on ottanut itselleen sen tyyppisiä poliisivaltuuksia, joita sille ei alunperin suunniteltu. Univormu ehkä lisää käyttäjissään vallanhimoa, koska se saa ihmiset tuntemaan itsensä tärkeiksi. Myös erilaiset virastot kahmivat valtaa itselleen, kun vain saavat tilaisuuden.

https://www.aclu.org/issues/criminal-law-reform/reforming-police-practices/police-militarization
http://www.infowars.com/has-the-dept-of-homeland-security-become-americas-standing-army/

lauantai 6. helmikuuta 2016

Foorumeilta ja vähän muualtakin

Tulin kertoneeksi eräällä foorumilla henkilöhistoriaani tietoisena siitä, että tällöin tulee avanneeksi suojauksensa mahdollisille epämiellyttäville kommenteille. Otin siis tietoisen riskin.

Syy siihen, miksi olen viime päivinä aktivoinut muistelemaan ikäviä vanhoja tapahtumia ja jopa kirjoittamaan niistä, on Facebook. Siellä ovat nimittäin ihmiset nostelleet näitä asioita esille. Niistä lukeminen on ollut epämiellyttävää ja stressaavaa. Mietin jo ”Facebook -tilin” lakkauttamistakin, kun oikein alkoi ärsyttää. Ja kun jotain tulee, sitä tulee yleensä kunnolla.

Viimeisin ”niitti” oli se, kun paikallislehden toimittaja lähestyi minua pari päivää sitten Facebookin kautta ja kyseli historiallista tietoa sukumme aikoinaan omistamasta teollisuuslaitoksesta, jolle sen nykyinen --- aikoo tehdä peruuttamattomia tuhotöitä, joilla on vaikutusta paikkakunnan maisemaan. Tämä tiedustelu ja tieto, mitä on tapahtumassa, sai mieleni kuohahtamaan. Aloin kopioida vanhoja ”vihapäiväkirjojani” ja panna niitä nettiin. Suunnittelin vastaavani toimittajan kysymykseen antamalla pelkän linkin näihin päiväkirjoihin. Eli siinä sinulle historiaa. Muuta en kommentoi. Lopulta kirjoitin kuitenkin jotain samalla kun annoin sen linkin.

Palaan nyt vielä nettikirjoitteluuni. Odotin, että ylipitkän kirjoitukseni ja antamieni blogilinkkien seurauksena voi tulla negatiivista palautetta. Kirjoitinkin, että tiedän juttujeni ärsyttävän monia, ja suosittelin lukemisen lopettamista, mikäli tuntuu siltä, että kestokyky ei riitä.

Jännitin suoraan sanoen, millaista negatiivinen palaute tulisi olemaan, kun avasin foorumin seuraavana päivänä. Istuin ensiksi tietokoneen ääressä ja keräsin rohkeutta. Sen jälkeen ajattelin, että kerranhan se vain kirpaisee.

Myönnän, että ”hiirulaisen” (nimi muutettu) sivallus oli kaikesta varautumisesta huolimatta yllättävä, vähän kuin isku vyön alle. Hän kirjoitti mm. seuraavaa (alatyylisiä tekstin osia sensuroitu):

"Olet ruikuttanut täällä ties kuinka monessa viestissä, kuinka suvultanne vietiin tai katosi omaisuus. Lopeta pxxn jauhaminen ja tunnusta, että sinua vxxaa, kun rahat lensivät tivaan tuuliin."

Hän oli lainannut koko pitkän kirjoitukseni omaan vastaukseensa. Tekikö hän sen siksi, että hän halusi pilkata juttuani – että katsokaa nyt miten pitkä ja typerä. Vai oliko syynä se, että hän halusi kopioimalla estää minua poistamasta juttua ja siinä olevaa linkkiä, jos sattuisin tulemaan toisiin ajatuksiin. Olipa syy mikä tahansa, tekstiä lukiessani pulssini todennäköisesti kohosi selvästi (olisi pitänyt kiinnittää verenpainemittari ranteeseen, jotta olisin saanut vahvistuksen asialle). Myöhemmin se vähitellen tasaantui. Tätä kirjoittaessani tuntuu vielä "kuumotusta" eri puolilla kehoa, kun adrenaliiniarvot laskevat.

Nyt tulee pieni aikahyppy ja tauko kirjoittamiseen.

Kävin hiihtämässä noin 10 kilometrin lenkin. Ajattelin, että hiihdellessäni saan ajatukseni rauhoittumaan. Mutta mitä vielä. ”Hiirulaisen” kommentti pyöri mielessäni lähes koko matkan ajan enkä saanut sitä poistumaan, vaikka yritin ajatella muuta. Mietin, miten kommentoisin sitä. Keksin kymmeniä erilaisia vaihtoehtoisia vastauksia, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Seuraavan tyyppinen ajatus esimerkiksi tuli mieleeni.

Jos joku muu olisi kirjoittanut tuolla tavalla, olisin saattanut jopa kokea sen loukkaavana. Mutta sehän olikin vain ”hiirulainen”, ilkeyden ammattilainen. Hänen juttunsa nyt ovat aina loukkaavia. Niitä ei kannata ottaa tosissaan.

Paljon muitakin tekstin aloituksia pyöri mielessäni, mutta en jaksa kelata niitä. Inhottavinta oli se, että koin epämiellyttäviä stressin oireita. Hiihtäminen ei ollut niin mukavaa kuin se muuten olisi. Mietin, että jos kuolisin kesken hiihdon sydänkohtaukseen, kukaan ei koskaan saisi tietää, mikä minut varsinaisesti tappoi. Viimeisillä voimillani raapustaisin hankeen sanan ”hiirulainen”. Kukaan ei ymmärtäisi, mitä tarkoitin. Mikä oli viimeinen viestini. Se jäisi salaisuudeksi kuten Xanadun isännän Rosebud.

Mietiskelin sattumalta eilen, miten paljon yhteistä minulla ja ”hiirulaisella” on - ja toisaalta, missä asioissa arvomaailmamme eroavat. Jotakin samaa oli siinä, miten suhtaudumme eläimiin, lihansyöntiin, armeijaan. Eroja oli myös paljon. ”Hiirulaisen” kommentti, jota tässä käsittelen, toi niitä esille lisää.

”Hiirulainen” on ilmoittanut olevansa poliittiselta aatteeltaan punavihreä. Tämä on aika moniulotteinen määritelmä, koska se ei kerro, mitkä ovat punaisen ja vihreän osuudet, ja onko jompikumpi hallitseva.

Jos ihminen on poliittiselta ajatusmaailmaltaan punainen, vihreää on hänen ajatuksissaan lähinnä tukemassa punaisten haaveiden toteutumista.

Jos ihminen on poliittiselta aatteeltaan vihreä, punaista voi olla hänen ajatuksissaan mukana, jotta sen avulla saataisiin vihreyttä paremmin toteutumaan.

Ensiksi mainittu voisi olla henkilö, joka vihreyden nimissä kannattaa tiemaksuja ja veroja ja erilaisia kiusoja, joista erityisesti rikkaat kapitalistit ja porvarilliset individualistit kärsivät. Vihreys on hänelle vain tekosyy ajaa punaista politiikkaa. Jälkimmäinen taas on henkilö, joka haluaa saastuttamista ja ympäristön turmelemista kuriin, ja katsoo sen onnistuvan parhaiten, kun kapitalismin rattaisiin heitetään hieman punaisia kapuloita. Vihreys on tämän aateyhdistelmän edustajalle kuitenkin tärkein kysymys.

Hiirulaisen kommentti on vahva viite siihen suuntaan, että hän on ennen kaikkea punainen. Kommentti nimittäin henkii kateelliselle kommunistille tyypillistä vihaa ja katkeruutta rikkaita kapitalisteja kohtaan. Jos kapitalisti kertoo köyhtyneensä, se on musiikkia kommunistin korville. Hän nauraa onnesta ja viimeistelee nautintonsa pilkkaamalla köyhtynyttä kapitalistia. ”Älä ruikuta, sait, minkä ansaitsit”, hän ajattelee ja miettii, että kommunistisessa vallankumouksessa kapitalisti perheineen olisi teloitettu, mitä valitettavasti nykyisessä läpiporvarillistuneessa maailmassa ei tapahdu.

Olisi mielenkiintoista tietää ”hiirulaisen” sukuhistoriasta, kuten tappoivatko valkoiset hänen esi-isiään vuonna 1918, tai olivatko hänen sukulaisensa poliittisina vankeina 1930-luvulla. Vainosiko Lapuan Liike kenties heitä? Kyyditettiinkö ”hiirulaisen” isoisä itärajalle.

Kannanotto henkii joka tapauksessa vahvaa kommunistista antipatiaa porvarillis-kapitalistista luokkaa kohtaan - eli kapitalistille kaikella on hinta, mutta millään ei voi olla arvoa. Eli rahasta on ollut vain kyse, ei muusta.

Mitä tulee rahojen menettämiseen ja siitä katkeroitumiseen, mihin ”hiirulainen” viittaa, niin siitä ei todellakaan ole ensisijaisesti kyse. Henkilökohtaisesti minulla – tämän tekstin kirjoittajalla - ei ole koskaan ollut paljon rahaa. Suurin saamani (brutto)palkka on ollut nykyrahaksi (rahanarvolaskurilla) muutettuna 1821 euroa. Tällaistakin palkkaa sain vain parin kuukauden ajan.

Vaikka suvullamme on ollut varallisuutta, se muuttui vähitellen aikojen kuluessa yhä enemmän velaksi. Konkurssin tapahtuessa velkaa oli (nykyrahaksi muutettuna) noin 10 miljoonaa euroa enemmän kuin mikä oli kaiken omaisuuden yhteen laskettu arvo.

Jos ihmisellä ei ole mitään, hänet katsotaan köyhäksi. Jos ihmisen omaisuus on miinus kymmenen miljoonaa euroa, miksi hänet silloin katsotaan? Ökyrikkaaksiko? Niin ”hiirulainen” näyttää vanhan kunnon kommarin tavoin ajattelevan. Kapitalistiporvari on aina kapitalistiporvari, myös köyhtyneenä, koska kyseessä on luokka, ja luokkien välillä vallitsee luokkasota. Ei kapitalistista tulee työväenluokkaista tekemälläkään. Kapitalismin myrkyn pois pesemiseen menee useita sukupolvia.

Hyväksyn kapitalistisen maailman perusperiaatteen eli sen, että jos ottaa taloudellisia riskejä, ja liiketoiminta menee huonosti, menettää omaisuutensa. Tämän tosiasian hyväksyminen ei poista sitä, etteikö kodin menettäminen tuntuisi siitä huolimatta ikävältä - erityisesti, JOS rahan puute ei ole siihen syynä, vaan muut tekijät.

Meillä oli rahaa kotimme lunastamiseen itsellemme. Raha ei ollut ongelma. Ja pankista olisi saanut lainaa, niin kuin mihin tahansa hankkeeseen. Kaksi ihmistä kävi töissä ja säästi niin paljon kuin pystyi.

Kunnan rakennustarkastaja teki talosta hinta-arvion. Ostaminen olisi ollut täysin mahdollista.

Historiallisten syiden kuten sen, että kuusi sukupolvea on asunut talossa, ja siinä edelleen asutaan, pitäisi antaa vähintäänkin moraalinen etuosto-oikeus rakennukseen. Tätä mieltä olin minä, ja tätä mieltä olivat aika monet.

Itse asiassa meille lupailtiinkin, että voisimme saada talon ostetuksi. Lupaukset olivat kuitenkin pelkkää hämäystä, joiden tarkoitus oli ajan pelaaminen, jotta eräisiin maakauppakirjoihin saataisiin isäni allekirjoitus. Tekeillä oli nimittäin paikallisten pankinjohtajien sekä pankin lakimiehen suunnitelma huijata pankilta rahaa. Maat oli tarkoitus ostaa alihintaan kahdelle pankinjohtajien salaa omistamalle yhtiölle ja myydä ylihintaan eräälle bulvaaniyhtiölle, joka saisi lainaa maiden ostamiseen pankista. Pankinjohtajien yhtiö tekisi miljoonien pikavoitot. Bulvaaniyhtiö ei pystyisi maksamaan lainojaan, eikä olisi aikomustakaan. Pankki kärsisi suuren tappion.

Suunnitelma vaarantui, kun pankinjohtajien puuhat alkoivat paljastua. Miljoonahuijaus uhkasi mennä pieleen. Tässä tilanteessa tarvittiin nopeasti isäni allekirjoitus, jotta kaupat ehdittäisiin tehdä. Hän kuitenkin kieltäytyi kirjoittamasta nimeään paperiin ennen kuin saisi tietää, mitä mahdollisia veroseuraamuksia hänelle olisi kaupoista.

Tajutessaan, että homma meni pieleen, pankin lakimies kostoksi karkotti minut perheineni kodistani leikkauttamalla talon ovista lukot ja vaihtamalla uudet tilalle. Pari rekka-autokuormaa henkilökohtaista yksityisomaisuuttani jäi lukkojen taakse. Tämä omaisuus ei millään tavalla liittynyt konkurssiin tai velkoihin tai muihinkaan ”bisneksiin”. Näistä tapahtumista alkoi kärsimysnäytelmäni, jonka puoli vuotta aikaisemmin tapahtunut konkurssi oli tietysti jo osittain käynnistänyt.

Niin kauan kuin oli ollut toivoa kodin jäämisestä, tilanne oli ollut kestettävissä. Karkotus romahdutti kaiken. Aikaa ”muuttoon” annettiin yksi viikonloppu. Ongelma oli vain se, että ei ollut mitään paikkaa, mihin tavarat olisi voitu viedä, eikä niitä yhden viikonlopun aikana olisi ehtinyt viedäkään.

Kuka tahansa tavallinen vuokralainen saa kuukausia aikaa muuttaa asunnostaan. Meille – joiden suku oli asunut talossa keskeytyksettä sen rakentamisesta alkaen lähes 150 vuotta – annettiin aikaa viikonloppu! Ja talo oli sentään iso, ja tavaraa sen mukaisesti.

Mutta eivät kaikki kuitenkaan ymmärrä tätä. "Hiirulaisen" pienet aivot riittävät vain yksinkertaisiin asioihin ja muutaman opitun sanan toistamiseen.